Varo ettet putoa

Uskomatonta. Eilen oli päivä jolloin:

- Heräsin ennen kymmentä
- Tiskasin, imuroin, siivosin kylpyhuoneen ja petasin sängyn
- Kävin kaupassa
- Tein ruokaa
- Kävin illalla juoksemassa + tein pari lihaskuntoliikettä
- Kävin suihkussa

Koetan välttää asioiden listaamista, se on liian suorituskeskeistä mutta nyt oli pakko tehdä poikkeus. En ole kuukausiin tehnyt yhden päivän aikana noin paljoa. Eräs ystäväni tuli käymään jo kahden tienoilla ja oli puoli yhdeksään saakka, hänen kanssaan päivä hurahti ihan mukavasti vaikka kauppareissun aikana tunsin tutun väsymyksen, ja vaikka hetkittäin teki mieli sanoa, että voisitko jo lähteä. Onneksi en sanonut. Jostakin sain voimaa vielä sen jälkeenkin.

Olen ihan käsittämättömän kiitollinen tästä tapahtuneesta muutoksesta. Samalla olen edelleen helvetin kauhuissani. Nyt onkin uusi päivä: päivä jota tulen vertaamaan eiliseen. Mitä jos tänään en saakaan mitään aikaan, koska ainakaan nyt minua ei huvita muuta kuin kirjoittaa tämä postaus ja lähteä käymään tupakalla. Olen ehkä hieman väsynyt eilisestä reippaudesta. Pelkään sitä, että huomaan ajattelevani "olen onnekas kun pääsin näin vähällä. Henkilökohtainen helvettini kesti vain vuoden." Sitten muistan, etten ole saanut terveen papereita. Että hyvä olo on kestänyt noin viikon. Että ahdistus voi vielä tulla. Voi tulla päivä kun unohdan taas kaiken mitä olen opetellut. Onko järkevää olla näin realistinen vai onko tämä vain sitä etukäteen pelkäämistä, josta hoitajan kanssa on ollut puhetta?

Sairasta on myös se, että koen jonkinlaista "häpeää" siitä, että itse aloin voida paremmin "näin helpolla." En kehtaa sanoa, että olin keskivaikeasti masentunut ja hoito alkoikin purra melko nopeasti. Ainakin juuri nyt tunnen ja toivon niin. Jos mietin aikaa taakse päin, niitä pahimpia hetkiä, alkaa väistämättä itkettää. Miten helvetissä minä olen jaksanut? Kun kukaan, ei edes se ystäväni, ole nähnyt pääni sisälle, mitä siellä tapahtuu. Kun ajatuksia tuleetuleetulee, niitä ei jaksa ajatella loppuun, koko ajan vain analysoi itseään ja olotilaansa ja sitten. Pam. Täysi turtumus, tunteettomuus, tyhjyys. Keho huutaa sänkyä alleen, on pakko käpertyä peiton alle. Leffaa ei jaksa katsoa, vaatii liikaa keskittymistä. Tuijotan siis seinää. Tulee ilta ja huomaan etten tehnyt tänään mitään. Ruoskin itseäni, mietin mikä vittu minussa on vikana. Ja niinä hetkinä pitäisi olla itselleen muka jotenkin armollinen? Sanoa, että ei se mitään. Huomenna on uusi päivä. Joka onkin joskus ollut täysin samanlainen kuin edeltäjänsä. Joku mustan putken on kuitenkin aina katkaissut. Olen onnekas, että mieleni reagoi niin herkästi myös positiivisiin virikkeisiin. Harmikseni myös negativiisiin. Kuten nyt huomaan pieniä levottomuuden tunteita, kun aloin miettiä pahoja päiviä. Lakkaan siis ajattelemasta.

Onneksi huomaan itse nämä pelon ja häpeän tunteet. Osaan antaa niille nimet. Siksi voin ainakin yrittää päättää, etten koko ajan pelkää. Tänään päätän, ettei minun arvoni ihmisenä määräydy sen mukaan kuinka paljon teen. Tänään koetan miettiä mitä oikeasti haluan tehdä. Jos en halua tehdä mitään, se on sallittua.