Pikkuhiljaa olen taas päässyt kipuamaan ylös pahimmasta sudenkuopasta vaikka päivät menevätkin vielä kotona neljän seinän sisällä keskiviikkona iskeneen kuumeen takia. Toisaalta kotona oleminen antaa paljon aikaa mietiskellä asioita. Välillä jatkuva asioiden päässä pyörittely alkaa tuntua kuormittavalta mutta toisinaan taas huomaan päähän putkahtavan tärkeitä oivalluksia.
Yksi näistä oivalluksista oli eilen se, että jollakin tavalla olen varmaan olettanut, että parantumisen jälkeen huonoinakin päivinä kokisin silti riemua elämisestä ja jatkuvaa ylpeyttä omasta elämästäni. Että joka päivä jaksaisin tehdä kamalasti asioita. Jo hyvin alkumetreillä paranemisprosessissa ymmärsin tuon ajatuksen vääräksi; ei elämä ole suorittamista. Mutta tässä huomaa masennuksen vittumaisuuden: ymmärrät jonkun ajatuksen "vääräksi"/kuormittavaksi/masennusta aiheuttavaksi mutta salakavalasti ajatus pyrkii aina takaisin alitajuntaan jos jonain päivänä et jaksakaan tietoisesti opetella pois tuosta ajatuksesta.
Mitä hyvä elämä sitten olisi? Miten voisin peitota oman masennukseni? Olen googlettanut kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja hakusanoilla "kuinka voittaa masennus", "ajatuksia masennuksen voittamiseen" ja niin edelleen. Yksi tekijä nousee aina ylitse muiden: tekeminen. Ja kyllähän huomasin sen itsekin ennen viime viikonloppuista rysähdystä. Viikko-pari ennen sitä jaksoin liikkua melkein joka päivä. Juoksin, asetin itselleni tavoitteita sen saralla. Oli jo pari päivää, kun illalla huomasin, etten ollutkaan jatkuvasti miettinyt kaikkea tekemistäni masennuksen kautta. En, että jes, nyt kun jaksan tiskata, olen vähemmän masentunut. Tein asioita koska tahdoin tehdä asioita. Muutamia tuntia siellä täällä, jotka olivat melkein terveen ihmisen tunteja. Miksi hyvistä päivistä on sitten niin vaikea kirjoittaa? Miksi hyvät tunteet eivät tunnu niin voimakkaasti kuin huonot? Miksi rauhallinen, tasapainoinen elämä ei tunnu niin... elämältä? Onko se sitä, että olen aina tottunut elämään draaman keskellä? En osaakaan elää ilman draamaa?
Kääntöpuolena itselläni tekemiskeskeisessä elämässä on se, että mopo lähtee keulimaan hirvittävän helposti. Etenkin tavoitteellinen liikunta on sellainen asia. Olen niitä, jotka voisivat jumpata koko vuoden varaston täyteen viikossa jos se olisi mahdollista. Pitkäjänteisyys ja jatkuvuus ahdistavat. Käytän tätä juoksemista nyt esimerkkinä. Olen lukenut paljon artikkeleita, joissa entiset sohvaperunat, jotka nyt juoksevat maratoneja, kertovat siitä kuinka aina ennen tuomitsivat itsensä luovuttamaan jo ennen aloitusta. Aivan kuin pää syöttäisi koko ajan ajatuksiin viestiä: "Et sinä kuitenkaan pysty tähän." En huomaa itse ajattelevani näin mutta toisaalta en luota kyllä vahvasti siihenkään, että jaksan pitää liikuntamotivaatiota yllä niin kauan, että jaksaisin kehittää kuntoani puolimaratoniin saakka. Toisaalta: miksi minun on asetettava itselleni tavoitteita sen saralla? Eikö riitä, että nautin siitä mitä teen? Mutta. Nautinko oikeasti juoksemista vai teenkö sitä sen vuoksi, että voisin todistella jotenkin itselleni pystyväni edes johonkin? Pari vuotta sitten aloitin juoksemisen tyhjästä. Yhden lyhtypylvään välin juokseminen nosti sykkeen yli "sallittujen rajojen". Harjoittelin juoksemista kuukausia pystyäkseni juoksemaan vakiolenkkini, jonka pituus oli 5,5 kilometriä. Kun lopulta loppusyksyllä sen juoksin kertaakaan pysähtymättä, olin onnellinen noin minuutin ajan. Tämän jälkeen juoksu loppui kuin seinään. Ja sen sijaan, että olisin jaksanut lopettamisen jälkeen iloita siitä, että pystyin siihen mitä koko kesän tavoittelin, olin vain pettynyt itseeni, kun en saanutkaan pidettyä kuntoani yllä.
Ajatukseni lähtevät taas rönsyilemään. Tekisi mieli sanoa, että joskus hyvinäkin päivinä vain mietin onko tämä elämä sittenkään minua varten. Että osaankohan minä tätä sittenkään. Ja sitten taas hetkittäin oivallan sen mitä parantuakseen täytyy varmaan kunnolla sisäistää: ei elämä ole niin vakavaa. Ei elämän tarvitse olla puolimaratoneja ja itsensä ylittämistä. Minä tahtoisin luottaa siihen, että tervehtyminen aiheuttaisi minussa sen, että alitajuntani itse syöttää sinne haaveita ja toiveita ilman, että minun täytyy tuskastella sen suhteen mitä haluan tehdä. Toisaalta masennus on antanut minulle hirveästi tilaa toteuttaa itseäni: mitä minulla on menetettävää?
Ystäväni heitti minulle torstai-iltana ajatuksen, että muuttaisimme Tampereelle täältä pohjoisesta. Katselin asuntoja Tampereelta jo aiemmin syksyllä. Nyt vasta aloin ajatella asiaa kunnolla. En keksi yhtäkään kunnon syytä miksi ei. Mitä minulla on menetettävää?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti