Se linnuton puu

Olen jo useampana päivänä käynyt avaamassa tämän tyhjän sivun myöntääkseni ääneen sen mitä en uskalla myöntää ääneti edes itselleni. Olen katsonut ikkunasta, repinyt riemua väkisin auringosta. Repinyt riemua väkisin musiikista. Valunut alaspäin, koettanut hidastaa luisua sormeni verelle. Olen pitänyt valkeaa pientä pilleriä kädelläni, kaivannut siihen sen seuraksi vielä puolikasta lisää. Mutta ei saa enää ottaa. Ei enää. Nyt ollaan jo terveitä. 

Vain puolikkaan pillerin ero siihen mitä oli ennen, ja koko maailmani tuntuu romahtaneen käsiin. En jaksa pitää kirjaa siitä monenako päivänä olen itkenyt. Ja montako kertaa. Mutta. Lähetin lääkärilleni viestin, etten pysty. Etten jaksa. Kaikki levisi, kaikki.

Olenhan minä joten kuten iloinenkin ollut. Saanut lohtua valosta. Mutta kaivannut sitä riemua, sitä suunnatonta riemua pienistä arjen onnen hetkistä. Miltä se tuntuu, kun kuivalle maalle hukkuu, ja hän vieressä vain nukkuu? Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan.

Kuiskaan sen, kun ääneen en vielä uskalla sanoa.

Enkö olekaan vielä terve.