Kävin tänään lääkärissä, yksityisellä työterveydessä. Ääni oli hieman erilainen kellossa kuin viikko sitten akuuttivastaanotolla. Viikko sitten näytti hetken siltä, että joudun lähtemään paikalta tyhjin käsin. Lääkäri hoki sitä kuinka "emme me täällä tämän enempään pysty." Sairaslomaa sain kinuttua purskahtamalla itkuun, että anteeksi nyt vain mutta minä en pärjää enää yksin tämän asian kanssa. Herra X sai kinuttua rauhoittavat Opamoxit pahimpiin ahdistuskohtauksiin.
Toissapäivänä Herra X haki minut luokseen. Matkalla oli tarkoitus pysähtyä sekatavarakaupassa. Hieman ennen parkkipaikkaa aloin itkeä ja täristä. Sain silti mentyä kauppaan. En halunnut jättää menemättä, etten ala pelätä sitä liiaksi. Kerroin siitäkin tänään lääkärissä. Hän oli hirvittävän pätevä. Ihan ensimmäisenä tuumasi, että lähdetään selvittämään asian syy, ja varattiin ensi viikolle aikaa laboratorioon. Sitten tuumasi, että tarvitsen aktiivisempaa keskusteluapua ja sain ajan psykologille maanantaille. Jonka lisäksi käyn hänen itsensä vastaanotolla sitten vielä keskiviikkona jolloin on myös oman hoitajani kanssa keskustelu. Ilmaan heitettiin myös psykiarilla käyntiä mahdollisesti jossakin vaiheessa.
Syömisen suhteen olen aikamoisessa noidankehässä. Herkut tuovat hetkellistä lohtua mutta inhoan omaa ulkonäköäni tällä hetkellä hyvin syvästi ja minusta tuntuu, että lihon naurettavan vähästä. En katso juuri peiliin. Kuljeskelen reikäisissä lenkkareissa. Koska ei vain kiinnosta. Ja jos mietin liiaksi, alkaa ahdistaa. Ja sitten koetan nukkua ettei tarvitsisi ajatella.
Viime keväiset kirjoitukset tuntuvat iskuilta vyön alle. Hoen sitä, miten paranen ihan varmasti. Nyt en osaa sanoa. Mistä lähtisi edes liikkeelle? Epätoivo lyö melko lujaa, mikäli miettii miltä tuntuisi elää tämän kanssa loppuelämänsä.
En haluaisi ymmärtää, miltä äidistä on 17 vuotta tuntunut.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti