Yksinäinen

Miten puhtaasti ja hiljaa kaikki valuikin jälleen sormieni lomasta? Olisinko voinut hidastaa sitä, olisinko voinut estää? Tällä kertaa minä ymmärsin mutta vain liian myöhään. Minä luulin tuntevani sen syvimmätkin kiemurat, kaikista epäloogisimmat kulkureitit. Ajattelin, että se on puristuksissa nyrkkini sisässä, minä hallitsisin sitä eikä se minua. Olin onnellinen. Vilpittömästi.

En tiedä mistä se alkoi. Tosiaanko siitä, että vähensin lääkitystä? Olin ollut kyllä läpi talven väsynyt. Itkenytkin sen vuoksi. Olisiko pitänyt ymmärtää jo siitä? Joka tapauksessa nyt on liian myöhäistä miettiä. Olen sairaslomalla. Pilleripurkki yöpöydällä; pahimpaan ahdistukseen.

Näiden laineiden sisällä on vaikeaa muistaa hymyillä. Ihan vaikka siksi, ettei kukaan ympärillä olevista huolestuisi liiaksi. Se ei enää edes hymyile. Samalla tahtoisin, ettei tarvitsisi esittää yhtään sen reippaampaa kuin olenkaan mutta se on raskasta sivusta seurattavaa. Sitä kirkkautta en enää silmiini saa, sen olen tajunnut. Alaluomet roikkuvat jotenkin kummallisesti, silmien alla on tumma rengas. Koko ajan. Kaikki ovat aina sanoneet, että minulla on nauravat silmät. Että se loistavat, kun olen onnellinen. Ja sanoin aina, että tunnen sen itsekin.

Tämä on kuin turvallinen, lämmin sänky. Samalla tämä on kiirastuli. Tämä on kupla, jossa nukun 12-15 tuntia vuorokaudesta. Päivästä riippuen 0-2 Opamoxia. Kaupassa käyntiä kello 21.30. Askel kerrallaan. Kaikki on niin hidasta ja epämääräistä. Tunteettomuutta ja kaikkia tunteita yhtä aikaa. Ei tämä ollut vuosi sitten tällaista. Nyt en tahdo saada itseäni edes yrittämään. Koetan pitää kiinni pienistä askareista, kuten kahvin keitosta. Onneksi on nuo kissat, joiden takia on jaksettava edes hieman siivota ja käydä ostamassa heille ruokaa. Ja on se lämmin turkki, johon painaa kyyneleiden kostuttaman posken. Mutta jo melkein viikon ajan en ole tehnyt juuri muuta kuin nukkunut. Pahinta on iltaisin mikäli päivällä on nukkunut pitkät päiväunet. Tahtoisi nukahtaa mutta uni ei meinaa tulla. Pää pyörittää ajatuksia, rinnassa hakkaa vasara. Eikä uni tule, ja sitä on varma, että ehtii saada viisi paniikkikohtausta ennen kuin nukahtaa.

Tänään kuitenkin pienen pieni ero muihin päiviin. Kaunis ilma, ja minä huomaan sen. Hauskaa, miten maailman näkeekin ihan fyysisesti eri tavalla. Aivan kuin näkökentän reunat olisi blurrattu ja näkisi paljon pienemmän osan maailmasta kerrallaan kuin aikaisemmin. Nyt minä en makaa, minä istun. Ja minä tahtoisin lähteä Herra X:n luo.