Hello darkness, my old friend

Tuntuu hölmöltä palata kirjoittamaan aina nämä samat asiat. Sen, miten taas ahdistaa, ja miten en saa sitä kuriin, kun se pääsee tarpeeksi pahaksi. Mutta koetan tarkastella tätä nyt eri kannoilta. Tälläkin hetkellähän istun tietokoneella kirjoittamassa tätä tekstiä, kuuntelen kappaleita, jotka ovat kuuluneet tähän masennusjaksoon erityisen voimakkaasti. Näitä kappaleita ovat esimerkiksi:

Harley & Joker - Crazy in Love

Harley & Joker - Faded

Disturbed - The sound of silence

Jenni Vartiainen - Suru on kunniavieras

Eihän vointini voi käsittämättömän huono olla? Mutta en tiedä miten kauan jaksan kiikkua tällä tasapainolaudalla, jossa minun on seistävä täsmälleen keskellä, täydellisessä balanssissa. Käsittömättömän pienet asiat saavat sen kiikkumaan ja suuri osa energiastani meneekin taas siihen, että koetan vain pysyä joten kuten olotilassa, jossa kohtaukset eivät pääse iskemään mutta olo on tuskainen. Yksi ahdistuksen inhottavista oireista on sormien ja käsien turtuminen, joka on kosketinsoittajalla harmittava ominaisuus.

Lähes koko eilisen päivän nukuin, ja päiväunienkin välissä olin väsynyt. Jouduin kuitenkin heräämään aikaisin lääkäriajan takia, jossa päädyttiin ratkaisuun, ettei lääkitystä ainakaan nosteta sen vuoksi, että on olemassa mahdollisuus siihen, että lääkitykseni tällä hetkellä on väärä mikäli minun sairauteni onkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tarvitsen psykiatrin arvion mutta käsittömättömien jonojen vuoksi aika voi mennä jopa puolen vuoden päähän. Lupasin ottaa selvää asiasta työterveyslääkärin kautta, josko siellä puolella jonot olisivat lyhyemmät. 

Tämän masennusjakson kanssa minulla on ollut alusta asti tunne, että tämä ei pääty niin nopeasti kuin ensimmäinen. Myös lääkäri sanoi, että näyttää siltä, että voi olla, että tämän hillitsemien voi olla tällä kertaa tiukemmassa. Järki sanoo, ettei sitä kannata jäädä nyt voivottelemaan. Tunnepuolella pakokauhu nostaa päätään. Tiedän henkilöitä, jotka sairastavat kaksisuuntaista. Ennen oikeaa diagnoosia ja lääkitystä he löivät koko elämänsä ranttaliksi. Nykyään voivat elää jo täysin normaalia aikuisen arkea. Ehkä minäkin vielä? Pakko koettaa luottaa.