Ymmärrys

Tajuntaani iski ymmärrys ajatuksesta, joka on mielessäni kiertänyt jo pitkään mutten ole saanut sitä oikein ajateltua enkä tiedostettuakaan. Tunne, aavistus, ajatus alkoi kehittyä hiljakseen sen myötä, kun hoitajani otti tosissaan viime kesän vertailukohteet tähän hetkeen, ja alkoi mietiskellä kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. Tiedän taudin olevan vaikeammin hoidettava kuin masennus, ja mikäli tämä paljastuu siksi, on edessäni uusi vihollinen.

Oli viime kesä (hypo)maniaa tai ei, on se ollut elämäni parasta aikaa. Riehuinhan minä, olin riehakas ja vapaa. Nautin joka siemauksista. Ajatus siitä, että se olisikin ollut vain sairas kausi, romuttaa koko rakennelman mielessäni siitä miten sairauteni on edistynyt ja miten viime kesänä olin vihdoin tavallinen, terve, järkevä ihminen. Nyt mielessäni on kuva, jossa sairastuin vuoden 2015 lopulla ja olen edelleen sairas. Ja sairauteni on muuttunut koko ajan sitkeämmäksi.

Ajattelen, etten ole ollut minä kahteen vuoteen. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän unohdan millainen olen edes ollut. Olenko ollut oma itseni koskaan? Minun on koko ajan vaikeampi hahmottaa sitä millaista aikuisen ihmisen arjen tulisi olla. Miten elämä heittelee, vai heitteleekö se? Onko normaalia, että minunkin historiassani on selkeitä ahdistusjaksoja, jolloin olen leikellyt itseni kaljuksi, tai huumaavia onnentunteita joissa kuuden vuoden ystävyyssuhde lopetetaan sormia napsauttamalla ja uusi aloitetaan ihan yhtä nopeasti? Millaista elämän pitäisi olla? Onko minun elämäni koskaan ollut tasapainoista? Jos tavoittelen sellaista elämää, joka minulla oli ennen tätä sairautta, tavoittelenko vain olotilaa askeleen päässä sairastumisesta? Minkä vuoksi edes haluan parantua?

Vertailen tätä sairausjaksoa jatkuvasti edelliseen. Nyt tämäkin ajatus on selkeämpi: Näin jälkikäteen ajateltuna viime vuoden sairastaminen oli simppeli, näppärä paketti, jonka loogiset kiemurat opin melko äkkiä. Tai nimenomaan opin sen, ettei logiikkaa välillä ole tippaakaan. Sairasjakson voi helposti lokeroida 4-5 kuukauden mittaiseksi kaudeksi, jossa vointi alkoi kohota hyvin nopeasti lääkityksen aloittamisen jälkeen.

Vertailukohta nykyiseen: Nyt sairauteni on kyllä hiljakseen edennyt parempaan suuntaan mutta kehityksessä on tullut pitkiä, useamman viikon taukoja jossa vellon välimaastossa jossa ei ahdista palavasti mutten mistään oikein nautikaan. Sitten tapahtui harppaus, ja tämä viikko on ollut taas käsittämättömän raskas. Oikeastaan harppauksia taisikin tulla kaksi. Taaksepäin. Ja juuri kun hetken olin alkanut jo uskaltaa katsomaan peiliin, nyt taas inhoan itseäni älyttömän syvästi. Tämä vaikuttaa kaikkeen mutta erityisesti itsetuntooni naisena, seksuaalisuuteen ja siihen miten ihmiset minut näkevät. Viimeisin taas lisää ahdistustani siitä, että minua pidetään "reppanana".

Minä hain kyllä lähihoitajakouluun. Minulla on kissoja, joista minun tulee toivottavasti pitää huolta vielä ainakin kymmenen vuotta. Minulla on bändi. Mutta mielessäni tulevaisuudessa on vain taistelukenttiä, main bosseja jonossa odottamassa. Hukkumisia ja nousemisia. Ajatus tuntuu hirvittävän raskaalta ja pelottavalta. Vielä pelottavammalta tuntuu ajatus siitä kuinka jo nyt murehdin tulevaisuuteni raskautta ja sitä, onko siellä oikeasti mitään minulle?