Huomaat olleesi jo useita päiviä taas väsyneempi. Joka kerta, kun siedettävän kauden jälkeen tulee huonot päivät, yllätyt siitä mitä nämä oireet oikein ovat. Kummalla tavalla sen unohtaa, miltä tuntuu olla tarmoton, väsynyt, innoton. Säikähdät sitä miten palleaa painaa koko ajan, herätessä ja nukahtaessa. Ensimmäiset päivät koetat sivuuttaa tunteen, leikkiä ettei sitä ole. Tarpeeksi kauan, kun jaksaa juosta karkuun, on hipankin väsähdettävä. Tai sitten ei. Silloin on aika ottaa tauko, sanoa seis. Nyt on muistettava kuunnella taas sairauttaan. Pysähtyä sen pariin. Se jos mikä on turhauttavaa.
Voi kun osaisin sanoa mistä se saa alkunsa. Johtuuko se siitä, että viime viikko oli tavanomaista raskaampi? Johtuuko se viime yön heikoista unista ja tämän päivän pääsykokeista, joita jännitin kovasti? Joka kerta pahan olon puskiessa päälle taas kaikilla voimillaan ajaudun tähän samaan ajatuskierteeseen. Missä kohtaa olisin voinut lyödä jarrun päälle, ja sanoa sairaudelleni, että et saatana tule taas tänne riehumaan? Ei sellaista kohtaa ole. Ei tämä ole minusta tai tekemistäni kiinni. Vai onko? Tietysti pystyn jonkun verran säätelemään olotilaani tekemisilläni, liikunnalla, syömisellä ja nukkumisella. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. Elän toista masennuskauttani ja edelleen tiukassa on ajatus siitä, että voisin nujertaa tämän sairauden vain omia tapojani muuttamalla. Jotakin sellaistahan se osittain vaatiikiin mutta ei vain sitä. Pitää muistaa, että kyseessä on ihan aivokemiallinen asia, johon minulla ei ole juurikaan osaa tai arpaa.
En ole juurikaan antanut itselleni "sänkyaikaa" viime päivinä. Nyt ajatus tuntuu taas hyvin houkuttelevalta. Onneksi huomenna aamulla on lääkäriaika. Mielenkiinnolla ja toiveikkaana odotan josko saisin nostaa lääkeannosta vielä hieman tai alammeko kokeilla uutta lääkitystä. Olen lukenut viime aikoina paljon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ja tullut siihen lopputulemaan, että sellaisenkin mahdollisuus on olemassa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti