Vaikeimpina hetkinä on tullut kysyttyä itseltään; kenen vuoksi vielä yritän? Miksi roikun vielä tässä? Minkä takia pitäisi muka nousta sängystä, vaihtaa puhtaat vaatteet ja pestä hampaat? Ensimmäisenä aloin helposti miettiä läheisiäni. Vaikka en koskaan ole täysin 100 prosenttisesti suunnitellut itsemurhaa, olen salaa toivonut, ettei aamua enää tulisi. En, että voisin tappaa itseni tai kuolisinpa onnettomuudessa, ainoastaan vain, että nukahtaisin levollisesti, ja ei tarvitsisi enää herätä. Mutta sitten muistan; minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka saattavat minusta vielä välittääkin. Jo ajatus siitä, että olisin kertonut esimerkiksi isosiskolleni kuinka olen kontannut ympäri lattioita parkuhuutaen kuin hädässä oleva lapsi, sietämätön tuska omassa itsessäni olemisesta, aiheuttaa huonon omatunnon. Saati sitten, että joskus tappaisin itseni. Se ei ole vaihtoehto. Ei koskaan.
Mitä jos oppisin, että se, kenen vuoksi vielä yritän, olen minä itse? Miten oppisin rakastamaan itseäni niin kovasti, että antaisin anteeksi tämän kaiken jonka ehdin tuhota kahden masennusjaksoni aikana?
Vaikka taloustilanteeni ei ole hälyyttävä, on se silti ollut epävakaa jo pari vuotta. Säästöjä olisi pitänyt kertyä roimasti enemmän. Mutta kuin miettii sitä kuinka välillä olen auttanut Herra X:ää tämän omien talousongelmien kanssa, ja "pahimmillaan" ruokkinut kaksi aikuista ja neljä kissaa, niin oikeastaanhan tässä on pärjätty kyllä ihan hyvin. Tottakai meillä on ollut raskaitakin hetkiä, kun on tuntunut, että kaikki asiat ovat kaatuneet niskaan samalla kertaa, ja häpeillen hän on joutunut pyytämään apuani. Ja minä hänen. Mutta sitä olisin aina antanut, pyytämättäkin. Kaikki se raha on loppupeleissä hyvin pientä verrattuna siihen miten paljon olen saanut häneltä apua, ja millainen ystävyys meillä on. Raha on vain rahaa eikä minulla ole kiirettä saada säästöjäni takaisin. Olen huojentunut, kun hänenkin elämänsä alkaa pikkuhiljaa taas luistaa. Kuitenkin pikkuhiljaa hupeneva säästötili on aiheuttanut ahdistusta mutta syy siihen on ollut ihan vain minussa itsessäni.
Toinen minkä koen tuhonneeni, on terveyteni. En ole perussairas, masennus on ainoa diagnosoitu sairauteni. Mutta nykyään olen ylipainoinen, enkä jaksa enää niin hyvin kuin ennen. Olen painanut hoikimmillani melkein 20 kiloa vähemmän. Tästä aiheesta olen kirjoittanut paljon ja tämän kanssa kamppailen päivittäin. Nyt reilun viikon olen syönyt taas hyvin järkevästi, ja tänä aamuna huomasinkin ensimmäistä kertaa miten pöhötys oli ehkä jo hieman pienentynyt. Koetan muistuttaa itseäni siitä, etten laita ruokavaliotani kuntoon ulkonäköni vaan ennen kaikkea hyvinvointini vuoksi. Kesän lähestyminen saa aikaan sen, että nautin liikkumisesta jälleen enemmän, ja lämpimänä ilmana tartun ennemmin salaattilautaseen kuin kebabrullaan. Silti alitajunnassani jäytää tieto siitä, että kesä Suomessa on naurettavan lyhyt ja jo parin kuukauden päästä on jälleen syksy ja jälleen talvi. Ja viime vuodet ovat todistaneet, että talvet ovat minulle melkoisen pimeitä.
Mieltäni kaihertaa vanhan koulukaverin näkeminen lauantai-iltana. Eilen hän otti yhteyttä viestein ja melkein heti tuumasi "uskaltaakohan sanoa." Kun kehotin häntä sanomaan asiansa, sanoi hän minulla olevan nykyään ihanan naiselliset muodot. Tuota en ymmärrä. Asia josta ei voi puhua, on tabu, tiedän, mutta miksi minulle itselleni pitää jatkuvasti hokea sitä kuinka olen lihonut? Kyllä, asunnossani on peili, kyllä, minä käytän vaatteita, kyllä, minä tiedostan tämän asian erittäin hyvin itsekin. Ymmärrän kyllä sen, että minut nähdessään hänen aivonsa ovat välittömästi antaneet signaalin "onpas lihonut" mutta miksi se asia pitää minulle kertoa kun tiedän sen kertomattakin? En jaksa uskoa, että tuonkaan lauseen takana oikeasti on kehu, se on ainoastaan tekosyy saada sanoa ääneen se, että huomasin ulkonäössäsi muutoksen.
Vastasin ensimmäistä kertaa rehellisesti ja sanoin sairastaneeni kaksi masennusjaksoa, joiden lopputulema on tämä. Tähän hän ei reagoinut millään tavalla, ei kysynyt miten jaksan. Keskustelu tämän jälkeen hiipuikin melko nopeasti. Eilisilta meni miettiessä asiaa ja myös tänään keskustelu on pyörinyt aktiivisesti mielessä. Mutta kuten työkaverini aikaisemmat raskauskyselyt, eiköhän tämäkin asia jälleen tasoitu. Hoitajani sanoi hyvin ja muistutti, että kun miettii lähellä olevia ihmisiä, huomaa, että ei heidänkään painonsa ole aina sama ollut. Tällaisia me ihmiset olemme, välillä paino nousee ja laskee. Ja loppujen lopuksi niin kauan kuin kyse ei ole vaarallisesta ylipainosta, joka alkaa vaikuttaa merkittävästi terveyteen, puhutaan ihan vain rasvamassasta ja numeroista. Olenko yhtään sen huonompi ihminen jos se jäätelöpurnukka nyt sattui tuomaan hetkellistä lohtua pahimman ahdistusjakson kourissa? Vaikka tiedänkin lohtusyömisen olevan väärä malli, voisi tilanteeni olla nyt vielä huonompi mikäli en olisi itselleni edes niitä pieniä lohdun hetkiä suonut.
Jokin lukko päässäni vielä lyö kapuloita rattaisiin, enkä saa vielä ihan täysin kiinni tästä kaikesta mutta pikkuhiljaa tunnen, miten alan nähdä kotini ja maailman erilaisena. Koti alkaa tuntua jälleen kodilta, turvalliselta pieneltä pesältä. Ehkä vaikutusta on aroma therapy -setistä, jonka ostin? Olen poltellut keksin hajuisia kynttilöitä, lisännyt tuoksulyhtyyn appelsiinia tai vaniljaa. Luonut kodikkuutta ympärilleni. Ja tänään aion olla kuin kuka tahansa muu; puolentoista tunnin päästä lähden lenkille ystäväni kanssa, ja illaksi menen töihin. Onneksi työmäärän saan itse päättää, ajattelin olla pari-kolme tuntia. Sisälläni jäytää jännitys ja ahdistus samalla tavalla kuin jännittäisin lääkärikäyntiä tai esiintymistä yleisölle. Ehkä lenkki rauhoittaa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti