Masennus on venäläistä rulettia itkemisen kanssa. Voi mennä päiviä, viikkoja, että itku hakee uomaansa ulos mutta ei pääse tulemaan. Ja yksi pieni hetki voi sen laukaista. Se voi olla lapsen itku kaupan kassalla. Se voi olla hetki liikennevaloissa. Tai se voi olla se kappale, jonka olit unohtanut, jonka olit joskus ennenkin löytänyt tällaisina hetkinä. Se kappale, jota Herra X ei ymmärrä, jota inhoaa. Se, jonka merkityksen minä koen vahvana ja kipeänä.
olet nuori ja kaunis
mutta kuka se on kun huutaa
keksinyt ruudin
mutta kuka se on kun ampuu
koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan tuuliko
se on kun huutaa vai onko se joku muu
Ja yhtäkkiä se kaikki laukeaa, se joka on latautunut koko viikon. Sunnuntaina se alkoi, mistä? Siitäkö, kun koko viime viikon siivosin hysteerisenä, pakonomainen tavoite saada asunnosta se josta kysytään "miten sä saat tänne näin raikkaan ilman?" Vai siitä, että taas uusi viikko edessä? 1½ Opamoxia on viikon saldo. Kipeitä ahdistuksen hetkiä, väsymystä kaupassa, Herra X:lle kiukuttelua. Ja heräämisiä, niitä saatanan aamuöisiä heräämisiä, kun maailma ei liiku eikä elä, eikä mikään missään kosketa tai tule lähelle. Kaikki on taas laskemista, pelkkää matematiikkaa ja pyöritystä, karuselli, kauhujen talo, vuoristorata.
Itku tulee vihdoin ja huuhtelee pois ainakin osan siitä myrkystä, joka on alkanut pinttymään verisuoniin ja sydämeen. Ainakin hetkeksi.
Onhan se päivä ja viikko vielä tämän jälkeenkin.
Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti