Ihmiseksi kasvamista

Kun 35 minuutin lenkin jälkeen lösähdin tietokoneen ääreen rentoutuneena ja hyvällä mielellä omasta reippaudesta, ajattelin, että tämä ilta menee varmaan mukavasti ihan vain ollessa. Kunnes sitten satuin Facebookissa huomaamaan erään ystäväni tykkäyksen; entinen paras ystäväni, jonka kanssa sukset menivät ristiin jo pari vuotta sitten on päässyt roimasti eteenpäin urallaan ja ottanut vihdoin sen ison askeleen, josta oli jo vuosia puhunut.

Mitkä olivat ensimmäiset reaktioni - ihan rehellisesti? Kateus, ja sitten omahyväinen hymähdys kun kuvasta näkee hänen lihoneen. Sen jälkeen sisälle valui jotakin kummallista levottomuutta ja surua, alitajuntaista vertailua omaan elämääni. Hirvittävä halu kirjoittaa kuvan alle "tietäisittepä miten tämä ihminen minua kohteli saati muita! Piilotteli sellaisia asioita joilla olisi voinut tuhota monia ihmissuhteita, ja syytti minua minun rehellisyydestäni!"

Pysähdyin. Miksi minä reagoin näin? Siksi, etten haluaisi, että ihminen, joka on minua satuttanut, voisi millään tavoin menestyä tai olla ihmisten pitämä. Ja hänhän on, se on ollut varmasti vaikeinta. Ihmiset ovat sanoneet etteivät valitse puolia mutta hänen puolelleen on ollut helppo asettua. Hän on se joka jaksaa kysellä kuulumisia ja joka on paljon sosiaalisempi. Olen edelleen sitä mieltä, että vasta kaksi vuotta sitten hänen huolella rakennettu kulissinsa murtui ja hän paljasti todelliset kasvonsa, jotka olivatkin äärimmäisen itsekkäät, ylpeät ja täysin muita ajattelemattomat. Silti minun on myönnettävä, että olen välillä kaivannut ystävyyttämme, ja että olen hänelle katkera. Yhä.

Minä en voita mitään sillä, että haudon tätä katkeruutta. Vaikka sanoisin sen hänelle, en voittaisi mitään. En voita mitään sillä, että ilakoin hänen kiloistaan - itselleni niitä on tullut vähintään sama määrä. En saa siitä yhtään mitään, että puren kynteni poikki siitä miten itse olen "vain tässä ammatissa", kun joku toinen pyörittää omaa yritystään. En sitä polkua edes tahtoisi, miksi sitä kadehtisin?

Viidentoista minuutin sisällä kasvoin ihmisenä sen verran, että voin sanoa: en ehkä ole iloinen tai onnellinen hänen puolestaan mutta tiedän hänen tehneen paljon töitä unelmansa eteen, joten annettakoon hänen pitää se.