Sodankäyntiä

Kun olin lapsi, pelkäsin mennä navettaamme. Mielikuvissani se on aina pimeä, valokatkaisija oli hankalassa paikassa. Perällä oli tyhjiä aitauksia, joiden nurkkiin ei nähnyt ihan kunnolla. Navettaan astuessa oli kuin olisi astunut johonkin toiseen maailmaan; kaikkialla oli aina hiirenhiljaista. Tuo navetta on yksi useimmiten nykyään unissani toistuvista teemoista. Yleensä sinne on lukittu jotain hirvittävää pitkiksi ajoiksi, ja lopulta minä joudun menemään sisään tai hirvitykset pääsevät ulos. Kuinka naurettavan kuvaava uni onkaan.

Lääkityksen ja arjen rakentama hauras muuri tutisee masennuksen kalisuttaessa aseitaan. Se on päässyt jo pystyttämään katapulttiaan, ja minä olen aseeton sen edessä. Ajatukset kiertävät taas samaa kehää, kaupungilla häpeän itseäni. Laitan musiikin täysille, etten kuulisi jos minulle naureskellaan. En halua käydä kaupassa. Sielläkin minua haukutaan lihavaksi nykyään. Enkä ole harjannut hiuksiani, enkä pessyt vaatteitani, enkä välitä. Silmäkulman iho on rikki itkemisestä.

Olen saanut kummallisia raivokohtauksia pari viime päivinä. Silmittömiä siinä mielessä, että voisin huutaa niin paljon kuin sisuksistani lähtee. En onneksi väkivaltaisia mutta hallitsemattomia. Ja kun ne purkautuvat Herra X:ään, asiat jäävät vaivaamaan mieltäni. Vaikka pyytelen anteeksi tuhansia kertoja sen jälkeen, eivät ne poista sitä, että ilmaan jää leijumaan pelko siitä, että mikä tahansa yksittäinen sanominen voi saada minut raivostumaan, kun raivo nyt sattuu iskemään. Ja että se loukkaa ja pelottaa häntä. Minä ajan häntä pois, hitaasti mutta varmasti, olemalla kauhea, ruma ja lihava. Niin minä ainakin tunnen.

Sänky, partaterä ja kuolema ovat tuntuneet tänään taas hetken lohdulliselta. Edessäni on kaksi tietä; joko ryhdistäydyn ja alan kunnolla laihduttamaan. Vaikka niin tekisinkin, se ei tapahdu hetkessä. Tällaisen painon laihduttaminen vaatii ainakin 6-12 kuukautta mikä loppuunsa on naurettavan lyhyt aika mutta tällaisessa ahdistuksessa tuntuu ikuisuudelta. Vaikka laihtuisin, tekisin sen suurimmaksi osaksi siksi, etteivät ihmiset pääse enää huomauttelemaan asiasta. En oman itseni takia.
Tai vaihtoehtoisesti alan uskottelemaan itselleni olevani täydellinen juuri tällaisena, jota en tule koskaan uskomaan, enkä tee asioille yhtään mitään. Valinta kuulostaa helpolta mutta toteutus tuntuu jo nyt mielessäni raskaalta.

Ja kun yksi asia alkaa tuntua käsittämättömän raskaalta, alkavat kaikki. Herranen aika, vuoden päästä pitäisi olla kaasona kaksissa häissä. Miten jaksan? VUODEN päästä. Ja minä murehdin sitä. Mitä jos en ole vielä silloinkaan terve tai jos olen ehtinyt taas sairastua uudelleen? Huomenna pitäisi laittaa viestiä ystävälle ehdinkö käymään. Kammottavan raskaalta tuntuva ajatus. Pitäisi laittaa viestiä esimiehelle. En saanut vietyä viime kuun sairaslomatodistusta. Pitäisi siivota, ettei koti ala haista. Pitäisi tehdä leipää, sillä rahat ovat tiukilla. Pitäisi käydä lenkillä.

Pitäisi vain jaksaa olla.