Yhtäkkiä korvat alkoivat taas tinnittää. Ääni ei kulje kunnolla, koska hartiani ja poskilihakseni ovat kireät kuin viulunkielet. Kotimatkan kävelen ripeästi huomaamatta millainen ilma on. Näytän käsimerkkejä punaisia päin ajaville autoilijoille. Yhtäkkiä suljin taas oven. Yhtäkkiä huokailin taas. Yhtäkkiä huono päivä kesti kolme, viisi, kymmenen päivää. Yhtäkkiä kaipasin taas kipua. Lääkkeitä. Painottomuutta. Rauhaa.
Mitään muuta en kaipaa kuin kaipaan rauhaa.
Mille minä olen näin saatanan vihainen? Tai kelle? Mikä minussa huutaa mykkää huutoaan? Miksi en kuule sitä? Miksi en ymmärrä. Koko maailma on kumartumassa jalkojeni juureen, ja minä tahdon vain erakoitua? Siitäkö tässä on kyse? Suuret asiat kolkuttavat oven takana. Menneisyyden ja tulevaisuuden väliin on piirtymässä Kiinan muurin kokoinen railo.
Olenkohan minä taas kohta sairaslomalla.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti