Masennusmustikoita

Masennus ja blogin kirjoittaminen on huono yhdistelmä. Blogin kirjoittaminen vaatii johdonmukaisia yhtenäisiä pitkiä kappaleita. Masennus katkoo ajatukset joskus pelkiksi tavuiksi. Siksi olen nyt pari päivää kerännyt postaukseen hyvin toisiinsa liittymättömiä ajatuksia, mietteitä ja kuulumisia, jotta nämä ajatuksen tapaiset jonnekin talteen saisin. 

1. Jo minuutiksi "pakko pakko" -ajatukselle antautuminen syö voimat totaalisesti (ns. "vaatija") Vaikka mielessään päättäisikin, että siivoaisi vain 10 minuuttia, mutta mikäli siivoamiseen pakottava tekijä on esimerkiksi seuraavana päivänä tulevat vieraat, on ongelman ydin siinä, että ei voi antautua ajatukselle, että vieraita varten ei tarvitsisikaan siivota. 

2. Palautuminen on helvetin hidasta. Toissaviikonloppu oli raskas ja toiminnan täyteinen. Palaudun yhä edelleen. Koetan ajatella toipuminen aaltoina; välillä käydään matalalla, välillä korkeammalla.

3. Omat toimintatapani ovat kääntyneet minua vastaan? Olen aina pärjännyt itsekseni. 

4. Mitä asioita todella tahdon tehdä ja mitkä ovat salakavalasti "suorittamista"? Haluanko todella lukea kirjaa vai koenko, että minun pitäisi lukea tuo kirja. Palauttaako minua paremmin täydellinen mitään tekemättömyys vai voisiko joku puuha tuoda minulle voimaa? Mitä nämä puuhat voisivat olla?

Onko parantuminen minulle suorittamista? On ollut hankalaa löytää jaksamista paneutua masennukseen aivan täysin täysipäiväisesti. Näinä hetkinä, kun esimerkiksi saan itseni kirjoittamaan, onko se hyvä vai huono asia? Teenkö töitä paranemisen eteen vai suoritanko sisälläni asuvaa vaatijaa?

5. Miksi pysähtyminen on niin vaikeaa? Vaikka tietää, että pitäisi rauhoittua. Se tuntuu ehkä vähän samalta, kuin koettaisi tunkea tulikuumaa höyryä pulloon. Ei tahtoisi pysähtyä, vaan kiehua ja raivota. Ja siinä tilanteessa rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuu kauhean hankalalta. 

6. Kiukku. Ilmiö, joka etenkin ihan vastikään on nostanut päätään. Psykologini mukaan se juontaa juurensa lapsuudestani; en ole lapsena saanut olla kiukkuinen. En ole saanut olla se lapsi. Minut on pakotettu tekemään, pitää olla reipas, pitää tehdä. Siksi tilanteissa, jossa mieleni huutaa, että nyt pitäisi levätä ja jäädä kotiin, on olkapäälläni se paha pirulainen, joka huutaa, että ei tosiaankaan. Tästä syntyy kiukku.

7. Psykologini sanoi, että mustikat auttavat masennukseen. Syön aamupalaksi nyt sitten mustikoita.

8. Keikun siinä rajalla, jossa minussa on yhä virtaa, mutta ei halua eikä intohimoa. Koetan parhaani mukaan jarruttaa arkea sen mitä pystyn; töissä suljen välillä "huoneeni" oven ja voi luoja miten hyvälle hiljaisuus tuntuu. Venyttelen niskoja, pyörittelen harteita ihan vain täydellisessä hiljaisuudessa minuutin ajan ennen kuin palvelen seuraavan asiakkaan.

9. Älä yritä väkisin muuttaa asioita, joita et voi muuttaa! Vakituisen paikan työhakemukseenikin uhkarohkeasti kirjasin, kuinka olen oma-aloitteinen ja teen aktiivisesti töitä työympäristön ja työskentelytapojen parantamiseksi ja edistämiseksi. Mutta. Onko se sitä, vai onko se sitä, että epätoivoisesti koetan muuttaa jotain, jonka huomaan itselleni raskaaksi? Edes esimiehemme eivät tuossa tehtävässä ole onnistuneet, miksi minä. Siksi olenkin taas jättänyt asioiden suunnittelun ja jatkuvan kehittämisen myös muidenkin vastuulle, enkä haali kaikkia töitä omille harteilleni.

Se on kyllä pakko myöntää, että edelleenkin minua stressaa tietyt työtehtävät, joita vain yksi työntekijä minun lisäkseni osaa tehdä. Näitä alkaa olla kymmenen senttiä korkea kasa.

10. Kaikki ajatukset eivät ole totta. Ehkä piinaavin ajatus tällä hetkellä on se, että kuinka kauan puolisoni jaksaa. Vaikka hän vakuuttelee, että ei hän tästä erityisemmin kärsi muulla tavoin kuin häntä sattuu nähdä minut surullisena, mutta kyllähän fakta on se, että en pysty antamaan hänelle täysin tasapainoista ja "normaalia" arkea. Pelkään hetkeä, kun hän kyllästyy. Tuo kyllästyminen on tullut aiemmissa suhteissani aina ja joka kerta olen sen ilmeen tunnistanut sen nähdessäni. Tutkin puolison kasvoja joskus aivan pakokauhun vallassa; onko tuo nyt se?

11. Pelkään, että masennukseni kroonistuu. 

12. Pelkään, etten voi parantua nykyisessä työpaikassani tai ainakaan ellei jokin asia muutu. Ne ovat toki muuttumassa, toivottavasti parempaan suuntaan.

13. Minun teki mieli tänään töissä itkeä. Tietyt oireet ja asiat saavat minut järjellä ymmärtämään, että nyt on taas huonompi hetki. En jaksa keskittyä asiakkaisiin samalla tavalla, en lähteä heidän juttuihinsa mukaan. Takeltelen sanoissani, enkä uskalla katsoa silmiin yhtä pitkiä aikoja. Työssäni vaaditaan paljon nopeita ratkaisuja, nopeita ajatuksia; "Voiko tehdä noin tai näin?" kysyy asiakas, ja minun on laskettava päässäni yhtälö x + y x 5, ennen kuin voin vastata. Ei anna ammattimaista kuvaa vastata "Kyllä voit - eikun et voikaan!" Se on turhauttavaa. Mutta tunnepuolella keskityn tunnustelemaan fyysisiä oireitani; rintakehää ei purista, ehkä korkeintaan vähän henkeä ahdistaa välillä. Silloin, kun jäädään saikulle, puristus on niin hirvittävä, että se SATTUU fyysisesti. Kädet ovat aivan turrat. Eivät ole ihan vielä. Vähän vain.

14. Nukuin ihanat päiväunet. Ne minä olen ansainnut. Eilen oli reipas päivä (pakosta, joskus kaupassa on vain käytävä ja ruokaa tehtävä -niinhän?) ja tein ison satsin ruokaa, josta syödään monta päivää. Uskoisin, etät jauhelihapastavuoasta tulee meidän vakkariruoka helppoutensa ja riittävyytensä ansiosta.