Pysähtyminen tuntuu pahalta

Nap, nap, nap. Askeleiden tahti oli kiivas ja vaativa. Kiireen tuntu toi ristiriitaista turvaa; valheellista turvaa. Pakotin tahdin hitaammaksi. Hidastaminen aiheutti sen, että tuntui kuin sieluni olisi irtaantunut minusta - jatkanut menoaan äskeiseen tahtiin. Roikuin alkuun sen kintereillä, kunnes se viihotti jo kaukana. Ajattelin, että no, tullaan perästä. Kai se minua jossain vaiheessa pysähtyy odottamaan.

Pysähtyminen pakosta flunssan edessä tuntui päivän hyvälle. Sitten alkoi jo levottomuus. Tutut ajatukset heräsivät: olenko nyt esimiehen mielestä lintsari? Vaikuttaako tämä nyt työsuhteeni jatkoon? Tiesin myös, että hidastaminen aiheutti joskus saman ilmiön, kuin olisi ajanut autolla mutavelliin. Painat kaasua ja auto jääkin sutimaan. Painat enemmän mutta todellisuudessa saatatkin upota vain entistä syvemmälle. 

Pysähtymisen jälkeen itsensä täyteen vauhtiin saaminen tuntuu pahalta. Kierteeseen kyllä tottuu pian. Sen sisään päästyä siitä tulee tuttua. Valheellista turvaa. Merkityksettömyyden tunne on ihanan helppo hukuttaa työhön. Kasata niitä harteille niin paljon, että kun on muuten aivan turta ja rampa, lasti niskassa muistuttaa siitä, että ei tässä aivan hyödyttömiä olla. En ole sanonut sitä ennen ääneen; minä otan muidenkin työt kantaakseni. Sitähän minä teen. Minä järjestän kaappeja, organisoin, nimeän lokerikkoja, pesen kahvipannuja, tyhjennän astianpesukonetta, teen ohjeita, autan, autan, autan.

Ongelmani on ehkä siinä, että motivoidun työstäni aivan äärettömästi, ja tuo sama tohina tulee helposti mukanani kotiin. Joko ilta menee sitä tukahduttaessa tai sen tohinan voimalla kotona älyttömästi puuhatessa. Joko tai. Musta ja valkoinen. Joko vessassa istuessa pyyhin samalla pölyjä tason päältä, tai en tee sitä kuukauteen ollenkaan ja jätän pikkuhousunsuojan suojapaperit siihen lojumaan.

Tämän verran jaksoin.