Jonkun on pakko muuttua

Epäilyksiä

Tunnistan tunteen jo hyvin. Se on väsymys. Se on turhautuminen ja jonkinlainen levottomuus. Sain sitä pienennettyä hetkeksi meditoimalla, pitelemällä kättä rintani päällä ja antamalla itselleni anteeksi uudelleen ja uudelleen. Kutsujen teko rentoutti alkuun, kunnes alkoi väsyttää. Piti lopettaa. Söin. Nyt itkettää. Enkä tiedä mikä. Epäilykseni osuvat seuraaviin: ahdistus omasta painosta häiden lähestyessä. Piti ottaa loppukiri (vaikka tiedän, että minkään maailman kirit eivät auta, kun kilpirauhasen vajaatoiminta vaikeuttaa painonpudotusta vaikka päällään seisoisi), mutta söinkin pitsaa. Vastahyökkäys: sinä olet hyvä juuri näin. Sinä kelpaat juuri näin. Antaa sukulaisten ihmetellä, vähälläpä ovat päässeet jos eivät koskaan itse ole kamppailleet painonsa kanssa. 

Epäilys numero kaksi: Huoli diabeteksesta. Olen testauttanut verensokereitani aina silloin tällöin, eikä niissä ole ollut häikkää. Pari vessassa käyntiin liittyvää asiaa sekä nyt aivan järkyttävän voimakkaana päälle jysähtänyt väsymys taas huolettavat. Ajattelinkin varailla käyntiä asian selvittämiseksi. Vastaisku: Asian huolehtiminen ei auta yhtään mitään, koska sille ei juuri nyt ole mitään tehtävissä.

Epäilys numero kolme: Sunnuntai. Perinteisin ahdistuspäivä. Yhä arki ei solju vaivattomasti itsekseen, vaan vaatii itsensä liikkeelle puskemista. Tämä kuulemma onkin normaalia ja auttaa meitä kaikkia, mutta uupuneella raja on vain paukkunut yli. 

Epäilys numero neljä: On vaikea sietää epätietoisuutta häihin liittyen. Pystytäänkö juhlia järjestämään? Tämän hallitsen mielestäni kyllä melko hyvin, mutta tokihan tällaiset asiat pyörivät alitajunnassa. Sitten kun siellä pyöriikin muutama muukin pieni juttu, synnyttävät ne yhdessä tornadon.

Vaatija

Huomaan itsessäni ajatuksen siitä, että olipa tehoton viikonloppu. Eilen nukuin melkein kolme tuntia päiväunia, ja tekemisten saldo jäi seuraavaksi: kaupassa käynti, pitsan tilaaminen, kissanvessan siivoaminen, saunominen, leffan katsominen. Illalla ennen nukahtamista ajatus; jos huomenna vaikka pitäisi siivouspäivän. Mutta kuten jo todettua; minua on vaivannut pari viikkoa aivan yltiövoimakas väsymys, jonka syytä en tiedä. Testautin kilpirauhasarvot, jotka olivat ihanteelliset. Siispä eipä tullut tästä päivästä siivouspäivää. Tulikin meditointipäivä yöhousut jalassa, ja kohta otan päiväunet -päivä. Tähän minä piirrän nyt rajan. Riittää, vaatija. Jos arkena en työpäivän jälkeen jaksakaan kuurata mökkiä katosta lattiaan, ei se tarkoita, että viikonloppuna niin pitäisi tehdä. Nyt oli tällainen viikonloppu ja se oli minulle nyt paljon tärkeämpää kuin se, että koti kiiltää puhtauttaan. Psykologilla käydessäni olemme puhuneetkin tuosta vaatijasta paljon. Se on hirveän julma olento. Korvaan vaatijaa nykyään "muumimammalla". Myötätunnolla. 

Se miksi minä väsyin, uuvuin ja lopulta masennuin taas, oli se, etten antanut itselleni laisinkaan lupaa tähän. Minä en usko tätä vieläkään ihan sydänjuuriani myöten, en luota tämän tunteen varmuuteen. Mutta tämä on se, mikä minut parantaa. Kun sisälläni herää se levottomuus, josta en ihan saakaan kiinni, ei minun pidä ala paukuttamaan sitä pois kotitöillä. Minun pitää pysähtyä sen ääreen ja kysyä siltä, että terve, mitä kuuluu? Tämä turhauttaa aivan mielettömästi ja laittaa kyseenalaistamaan kaiken. Mitä jos tämä on nyt sitä, mitä tämä tulee aina olemaan? 

Turhauttaa, että töiden jälkeen ei ole vielä voimaa kuin yhteen askareeseen per päivä (esimerkiksi kaupassakäynti, ruoanlaitto tai pyykinpesu). On päiviä, kun töiden jälkeen makaan vain sohvalla ja räplään puhelinta. Tahtoisin harrastaa, lenkkeillä, kyläillä ihmisillä enemmän. On viikkoja, kun on PAKKO tehdäkin tavallista enemmän. Sellainen oli esimerkiksi viime viikko: kävin ystävällä kylässä töiden jälkeen. Yksi päivä pitikin imuroida, koska nenä alkoi valua jo kotona ollessa kaikesta kissankarvasta. Yhtälö onkin melko selvä: Raskaampi viikko takana = väsyneempi viikonloppu.

Mitä kuuluu?

Meditoidessa esitän itselleni kysymyksen: Mitä kuuluu? Lähes joka kerta huomaan liikuttuvani. En saa kiinni ajatuksista tai tunteista aivan täysin, mutta liikutus kertoo siitä, että jotain minussa vielä velloo. Vaikka aallot liplattavatkin hiljakseen koko ajan lähemmäs kotisatamaa, saattaa tuuli noustakin yhtäkkiä arvaamatta ja nakata minut takaisin ulapalle. Nyt himmaillaan, eikä uskota näitä ajatuksia. Niitäkin ajatuksia taas tulee, kun tahtookin nousta tekemään asioita.