Itsekriittisyydestä

Tämän luonnoksen olin aloitellut jo tammikuussa. Nyt on hyvä hetki palata tähän.

Uupumuksen aikaan nimesin syiksi sen syntymiseen muutamia asioita, joita sitten paljon työpsykologin kanssa pyöriteltiin väsymyksen voittamiseksi. Näitä olivat meluisa työympäristö, sisäilmaongelmat, jatkuvat keskeytykset, haastavat asiakastilanteet, kiire, asiakkaiden tunteisiin mukaan lähteminen sekä epäpätevä perehdytys. Tokihan näissä kaikissa vahva totuuspohja onkin, mutta nyt niin sanotusti sydän taas sähköshokeilla käyntiin pakotettuna koen, että ongelma omaan väsymykseeni on pääsääntöisesti myös aivan jossakin muussa.

Vaadin itseltäni aivan helvetisti. Pelkään aivan kuollakseni epäonnistumisia ja virheitä, ja koen, että yksi asiantuntijoista pitää minua täysin epäpätevänä ja huolimattomana sählääjänä. Pääasiassa virheet ovat syntyneet siitä, että tehtävänanto on kerrottu minulle huonosti, taikka jokin asia on minulle yksinkertaisesti opetettu väärin. Myös näitä tapauksia on paljon, jossa toinen asiantuntijoista kertoo toisella tavalla ja toinen toisella. Osaan nimetä tietyn henkilön, jolla on käytössään vanhaa tietoa, ja joka minua perehdyttäessään jakoi nämä virheelliset, vanhat oppinsa minulle. Surullista on vain se, että häntä, vanhaa konkaria, ei enää seurata samalla tavalla kuin minua. En tiedä seurataanko minuakaan, mutta virheeni vain huomattiin. 

On kuitenkin sattunut ihan myös puhtaita huolimattomuusvirheitä. Unohduksia haastavissa asiakaskastilanteissa. Annan tai joudun antamaan työhöni niin valtavasti, että joskus kotiin tullessa olen aivan takki tyhjänä. Tahtoisin vetäytyä ja olla aivan hiljaa pimeydessä, täysin ärsykkeettä. Joskus niin teenkin ja se tekee hyvää. Viime aikoina esimies on antanut minulle vastuullisia, niin sanotusti ylimääräisiä tehtäviä. Töitä on ollut paljon muutenkin. Huomaan kaasun lähtemään keulimaan koko ajan huomaamatta. Siinä olen edistynyt, etten enää juoksentele päättömästi ympäriinsä, vaan rauhallisella kehonkielellä koetan kertoa myös päälleni, että kaikki on hyvin.

Mutta tarve todistaa, osoittaa olevansa pätevä ja "edetä" on koko ajan läsnä. Minulle ei riitä se, että alunperin pääsin taloon ainoana yli kuudestakymmenestä hakijasta. Minulle ei riitä se, että helvetillisen huonosta taloustilanteesta huolimatta joulukuussa olin ainoa määräaikaisista, joka kutsuttiin työhaastatteluun. Siihen paikkaan, jonka esimies tappelemalla tappeli, että sen sai täyttää. Minun lisäksi haastateltiin kaksi ulkopuolista. Minun lisäksi paikkaa haki 76 muuta. Minut valittiin. Minut. Se ei minulle riitä. Minulle ei riitä se, että aukesi vakipaikka, johon oli hakijoita 72. Minut valittiin. Minut. Se ei riitä. Olen kolmesti joutunut olemaan veitsi kurkulla, joka kerta olen ollut se paras. Kolmesti. 

Minulle ei riitä se, että minut valitaan vastuuhenkilöksi tekemään kokousmuistio, päivittämään valtakunnallisesti julkista nettisivustoa. Herää! Herää! 

Tämä ajatus tammikuussa: Mutta yhä vain sisällä on se ajatus, kun saisi vakituisen paikan. Sitten minä voisin huokaista pitkään ja syvään. Vakituisesta paikasta ei noin vain potkita ulos. Pitäisi mokata todella pahasti. Tämä ajatus toukokuussa: Minä sain sen paikan. Se kantoi hetken. Sisälläni elävä vaatija vaatii lisää.

Rakastan työtäni, ja olen edelleen joka päivä ihmeissäni siitä, että olen sen saanut. Sen merkityksellisyys ja haastavuus pitää minut töissä reippaana, ja omalla tavalla persoonaani sopiikin tiukkatahtinen keskittymistä vaativa työ. Sen huono puoli on se, että päivittäinen "lusikkakiintiöni" kuluu työpäivään helposti, eikä kotona ole enää voimia mihinkään.

Joskus tuntuukin siltä, että elän elämääni vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Joskus olen niin väsynyt, että saatan nukkua suurimman osan siitä tai olla puhelimella. Joskus on viikonloppuna, että olemme sopineet paljon menoja, ja minusta tuntuu, että en ehdi palautua tarpeeksi. Minulla on tunne, että en ole ollut kotona pitkään aikaan, vaikka olen koko ajan kotona. Kaipaan tyytyväisyyttä, rauhallista puuhastelua.

En tunnista tätä sittenkään. Olenko minä masentunut vai johtuuko tämä nyt ihan vain fyysisestä väsymyksestä? Pitäisiköhän minun sittenkin kokeilla puuhailla jotakin vai väsyttääkö se minua vain enemmän? HALUANKO minä todella esimerkiksi siivota keittiön vai onko se vaatija sisälläni, joka sitä tahtoo?

- Suren, että en ehdi jaksa tehdä kotona mitään, mutta en tiedä mitä minä tahtoisin tehdä?

- Tahtoisin, että väsymyksen sijaan sisällä olisikin raukeus, tyytyväisyys ja hetken lepäämisen jälkeen into alkaa esimerkiksi laittamaan kotia

- Miten voin oppia olemaan vaatimatta töissä itseltäni niin hirveästi? Miten voin oppia elämään sen kanssa, että työnluonne on sellainen, että kaikkia asioita ei välttämättä muista? Jotkut sanovat, että eivät mieti hetkeäkään työasioita kotona. Kadehdin heitä aivan suunnattomasti.

- Jokainen ajatuskatkos, jokainen huonosti esivalmistelu selvitystyö hävettää minua. Jokainen tekemäni asia on nykyään epävarmaa; olikohan se näin. Kyseenalaistan. Pitää vain ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä, ja kerätä ohjeet, jotka olen saanut asiantuntijoilta. Pitää kehdata kysyä.

- Mihin katosi se luotto itseeni? Mihin katosi ne sisäiset puheet, että minä etenen urallani semmoista tahtia, ettei ole ennen nähty?

- Miten opin elämään yhtäkkiä kasaantuvien työmäärien kanssa? Vaikka järki minulle sanookin, että laiskotellut en ole, yksinkertaisesti aikaa ei ole ollut, pelkään, että viivästymisen vuoksi ehtii käydä katastrofi ja tapahtuu jotain hirveää

- Miten opin delegoimaan töitä, kysymään toiselta ehtisitkö auttaa

- Mitä minä elämältäni haluan? Haluan jonkun harrastuksen. Sen minä ehdottomasti haluan. Esimerkiksi ajatus neulomisesta voisi olla ihan mukava. Mutta miksi ihmeessä minä en osaa elää tässä ja nyt, ja ymmärtää sitä mitä tälläkin hetkellä olen tekemässä? Tämä blogikin on harrastus. 

- Mitä jos alkaisin kirjoittaa kokemuksiani tarinamuotoon? Ei, ajatus tuntuu raskaalta. Pitäisi suunnitella kauheasti. Ehkä vielä joskus jaksaisin kirjoittaakin.

- Minulla on hirveän huono omatunto siitä miten vähän olen antanut puolisolleni aikaa viime aikoina. Hellyydenosoituksia. Hän onneksi ymmärtää. Hän onneksi ottaa myös kopin ja vetovastuun arjestamme silloin, kun minä en jaksa. Tänään aamulla paniikki jysähti jäseniini lamaannuttavana laavana, kun ajattelin, että kaupassa on pakko käydä tänään. Ei ole mitään ruokaa tehtynä. Menin ja pyysin näitä asioita mieheltä. Nyt meillä on kaapissa margariinia ja maitoa, leipää, ja huomisen päivällinen valmiina. Valmisruokaa, mutta ne onkin meillä jo täysin arkipäivää. Ne ovat keskisormi masennukselle ja vaatimuksille. Siitäpä otat saatana. Minäkin höllään välillä.

- Toivoisin oppivani elämään enemmän hetkessä. Arvostamaan tätä elämää, mikä minulla on tässä ja nyt. Minulla on hyvä elämä, todella on. Työ, sen vaativuus ja jopa armottomuus saavat minut välillä sokaistumaan. Mutta sen sijaan, että minun pitää aina mennä eteenpäin neliveto päällä täysillä, voi kun jotenkin keksisin miten voisin himmailla.

Voisiko ratkaisu ihan yksinkertaisuudessaan olla, että kysyisin jolta kulta pystyykö tekemään jonkun tehtäväni?