Pyydä se sisälle

Olen sairauslomalla, toista kertaa nyt tämän masennusjaksoni aikana. Tämä on ollut pitkä, kestänyt kaiken kaikkiaan jo noin vuoden. Toki välissä on ollut helpompaakin, mutta mukaan laskematta yksittäisiä viisi minuuttia kestäviä lohdun tunteita tuntuu tämä koko vuoden pätkä vain selviytymistaistelulta omaa päätä vastaan. Olen koettanut epätoivoisesti oppia ulos haitallisista ajatusmalleista ja ajatella asioista positiivisemmin. Mutta on paljon asioita, jotka eivät ole kiinni ajatuksista, vaan jotka jysähtävät suoraan alitajuntaan. 

Miksi minä olen masentunut? Oma teoriani pallottelee kahden eri vaihtoehdon välillä. Nyt aion kertoa toisesta. Masennuksen alku piirtyy hetkeen, jolloin jouduin lähtemään aiemmasta työpaikastani. Viiden prosentin todennäköisyydellä olin se, joka sai kenkää. Tuohon koko kuvioon liittyy myös hirvittävän raskas ihmissuhdekriisi, ja tämä ihminen sattui olemaan tuossa työpaikassa töissä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen melko varma siitä, että hän esimiehen lemmikkinä oli varmasti käynyt minusta jotakin esimiehelle puhumassa. Tunteita työpaikalta lähtiessä olivat hirvittävä pettymys ja pelko, että joudun taas tekemään siivoustöitä, joita en enää olisi päivääkään tahtonut tehdä. Häpeä ja alistuminen, kun saatoin vain kuvitella miten tämä ihminen, jonka kanssa oli hankalaa, nauroi partaansa ja ilakoi minun epäonnistumisestani. Kolmantena tunteena se, miten minut leikattiin irti muista työntekijöistä, miten esimies ajatteli, etten minä sovi porukkaan. Häpeä seistä heidän keskellään jäähyväisissä.

Täydellinen epäonnistuminen.

Jouduin hakemaan jälleen siivousalan töitä, koska muihin töihin en heti päässyt ja taloustilanne oli tiukka. Muistan täydellisesti, miten tartuin imuriin ja käynnistin sen. Miten epätoivoisesti koetin itselleni kertoa, että tämä on vain väliaikaista. Vain väliaikaista. Mutta päässä hakkasi ajatus siitä, että olin kahdestakymmenestä ihmisestä se huonoin. Miten ikinä työhaastatteluissa tulisin olemaan se paras? Miten ikinä saisin enää oman alan töitä? Aiemmankin paikkani olin saanut juuri tuon ihmisen avulla, jonka kanssa sitten sukset menivätkin ristiin.

Firma, jolle tein noin kaksi kuukautta siivoustöitä, oli aivan hirvittävä. Ilmapiiri oli aivan kamala. Eräs työntekijä, käytettäköön hänestä nimeä Taija, saattoi koko yhteisen työpäivämme ajan haukkua esimiestämme. En heti ymmärtänyt miksi, kunnes lopulta sattui työkeikka, johon alkuun pyysin esimieheltä ohjeistusta. Hän ohjeisti pintapuolisesti; ei tarvitse sen kummemmin lajitella jätteitä. Työkeikan suuruus tuli hänelle yllätyksenä, ja alusta asti hän vaikutti hermostuneelta, kunnes lopulta räjähti minulle. Muistan, miten seisoi keskellä hamstraajakämppää polviani myöten toisen ihmisen kaksikymmentä vuotta paikoillaan seisseessä roinassa ja kuuntelin miten minulle huudettiin.

Pääsin kotiin ja itkin, etten mene sinne enää. Menin, mutta en enää kuin muutaman kerran. Sitten pääsin anopilleni töihin. En ehtinyt olla siellä kauaa, kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani. Paikkaan oli kuusikymmentä hakijaa ja minut valittiin. Meni kuukausia ennen kuin ymmärsin sen. Alusta asti päätin sen, että nyt annan itsestäni 110 prosenttia. Suunnitelmani toimi; työsuhdettani jatkettiin aina muutamalla kuukaudella. Kunnes lopulta avautui vakituisen työntekijän paikka. Paikkaa en saanut, vaan eräs, joka oli ollut talossa paljon minua kauemmin. Haastattelussa esimieheni kuitenkin sanoi, että hän lupaa, että tulen olemaan talossa vielä viidenkin vuoden kuluttua. 

Tässä kohtaa masennuin ja olin sairauslomalla yhteensä viisi viikkoa. Palasin töihin.

Korona kiristi tilannetta. Kohta sainkin kuulla uutisia, ettei kenenkään määräaikaisen työsuhdetta jatketa, eikä uusia paikkoja saa laittaa hakuun auki. Minulle kerrottiin, että työsuhdettani ei voida jatkaa. Itkin koko illan lattialla. Mutta sisältäni nousi sama raivo ja tahtotila kuin oli noussut hieman vajaa kaksi vuotta sittenkin; aloin etsiä uusia työpaikkoja. Olisin saanut töitä kahdesta muustakin paikasta, kunnes nykyinen työpaikkani saikin taisteltua yhden määräaikaisen paikan auki. Olin ainoa talossa olevista määräaikaisista, joka haastateltiin. Lisäkseni haastateltiin kaksi ulkopuolista.

Minä sain sen paikan. 

Muistan miten ylin esimieheni totesi minulle, että olet osoittanut olevasi hyvä työntekijä. Tämä tuntui hirvittävän hyvältä. Nykyään kyseenalaista tuon. Ehkä olin ennen sitä, mutta olenko enää?

Noin puolen vuoden kuluttua tästä avautui vakituisen paikka. Minä sain sen paikan, ja tästä on nyt noin kuukausi aikaa. Kuukausi sitten kehooni jymähti saman tien hirvittävä fyysinen väsymys. Ihmettelin tätä ääneen. Pikkuhiljaa myös henkinen puoli alkoi tuntua hankalalta, joka lopulta kolmessa viikossa eteni siihen pisteeseen, että henkeni tuntui salpautuvan joka ilta ja joka aamu ennen töihin menoa. Viime viikon perjantaina tiedostin, että nyt vedellään aivan viimeisillä voimilla. Sanoin aamupalapöydässä, että en todellakaan tiedä pystynkö lähtemään töihin. Pystyin. Töissä mietin, että voi kun tietäisittekään mikä ihme tämä on, että olen täällä.

Töissä menen jonkinlaiseen ylivireystilaan, joka auttaa minut läpi päivän, mutta joka syö kaiken energiani. Kotiin tullessa en ole enää hetkeen jaksanut tehdä mitään. Jo puoli vuotta koti on se, mistä olen koettanut vähentää, kun töistä en pysty. Ja se alkaa loppupeleissä kyllästyttää sekä masentaa. Että tätä minun elämä on; kaikki annetaan töihin ja mitä sattuu jäämään yli kerran viikossa hyvällä tuurilla, käytetään sitten esimerkiksi siihen, että jaksaa antaa vähän enemmän aikaa ja huomiota puolisolleen.

Miksi nyt?

Mitä tällä tilanteella on yhteistä aiempien masennusjaksojeni kanssa vuosina 2015 ja 2017? Se, että edessäni ei ole saavutettavaa. Tuolloin olin vielä töissä siivousfirmassa, jossa olin ollut useita vuosia. Elämä seisoi hieman paikallaan, mutta samalla tiesin, että jotain tulee pian muuttumaan. Olin ns. avoimessa suhteessa, jonka varaan en uskaltanut laskea laisinkaan. Tiesimme molemmat, että mikään loppuelämän suhde tämä ei tulisi olemaan. Nytkin samanlaista tunnetta siitä, että olen välitilassa, tuo se, että odotamme malttamattomina oman asunnon löytämistä ja ostamista. Elämä tässä asunnossa tuntuu siltä, että olen tässä toinen jalka oven välissä. 

Minulla on tunne siitä, nyt aikuisuus vasta alkaa. Nyt aletaan rakentamaan itse taloa kivijalan päälle ja minua huolettaa hyvin voimakkaasti se, että kivijalkani on hauraasti ja kiireellä kasattu. Mies koettaa aina muistuttaa, etten ajattelisi niin pitkälle. Minulla on vain kammottava tunne siitä, kuin seisoisin rannalla katsomassa miten hyökyaalto lähestyy minua, ja koettaisin epätoivoisesti painaa jalkojani tiukemmin maata vasten jaksaakseni ottaa sen vastaan. Minä pelkään, etten tule riittämään. Etten tule koskaan olemaan onnellinen sydänjuuriani myöten.

En osaa päästää irti siitä mihin opin ja mikä tuottikin tulosta, josta sain olla ylpeä, kun sain tämän nykyisen työni. Päälleni jäi turbovaihde. Kuitenkin työssäni on paljon osa-alueita ja tekijöitä, joissa turbovaihde ei auta, vaan pitäisi oppia elämään epätietoisuuden sekä virheiden mahdollisuuden kanssa. Kehoni on jatkuvassa hälytystilassa; vaara väijyy lähellä! Reaktioni tähän on, että olen entistä tarkkaavaisempi. Olen entistä huolellisempi. Joka taas väsyttää enemmän, joka taas johtaa siihen, että en huomaakaan olla niin huolellinen. Oravanpyörä, joka käyttää minut loppuun nopeasti.

Miten opin elämään sen faktan kanssa, että okei, työhön liittyy hirveän paljon muistettavaa. On ihan ok, että kaikkea ei muista. Niin kauan, kun kukaan ei kuole, ei ole mitään mitä ei voisi perua. Miten voisin oppia elämään sen kanssa, että saa kysyä, saa kysyä tyhmiäkin juttuja, jotka "pitäisi" jo osata. Onko tuollaisia asioita edes? Olenko itse sen kehittänyt, että mitä tässä kohtaa "pitäisi" osata? Minua turhauttaa se, että keskuudessamme liikkuu monenlaista tietoa ja väärää tietoa. Jos kysyn jotakin asiaa kahdelta eri ihmiseltä, toiselta saan toisen vastauksen ja toiselta toisen.

Ongelman ratkaisu

Tahdon, että töissä voin olla rento. Ettei minun tarvitsisi kyseenalaistaa kaikkea, että meniköhän se nyt varmasti näin, vaikka omiin ohjeisiini olen asian kirjannutkin. Tahdon, ettei minun tarvitse tehdä varmistuksen varmistuksia. Tahdon, että vaikka virhe sattuisi, se ei kaataisi minun maailmaani. Tahdon palvella asiakkaita ilman, että annan omaa persoonaani siihen niin paljon. Toisaalta taas työhön heittäytyminen on juuri se paras osuus. Minun ei tarvitse olla asiakkaan mielestä hauska tai saada kiitosta hyvästä palvelusta. Minun pitää vain hoitaa työni.

Tahdon luottaa omiin kykyihini. Tahdon uskaltaa kysyä neuvoja ilman nöyristelyjä. Tahdon pysäyttää sen ylivireyden, joka ruksuttaa koko ajan. Kun iltapäivällä töistä lähtiessä on jo seuraavan päivän työt mielessä, ja tuntuu kuin ilta kotona olisi vain sormien naputtamista pöytää vasten, että pääsee ne seuraavana päivänä tekemään. Tahdon oppia elämään keskeneräisten töiden kanssa. Tahdon oppia sanomaan, että anteeksi mutta en ehdi tehdä. Tahdon vain, että työ olisi motivoivaa mutta ei imisi minua loppuun. 

Tahtoisin kauheasti sanoa töissä jollekulle, että voi jumalauta, että olen väsynyt.