Kävin tänään viimeistä kertaa työpsykologin vastaanotolla. Määrä on rajoitettu viiteen kertaan per vuosi. Minun kertani ovat täynnä tälle vuodelle. Tahti asioiden käsittelyyn on ollut hyvin kiivas, sen hän myönsi itsekin. Joka kerralla ollaan käyty läpi kyllä erittäin hyviä pointteja sekä teoreettisesti olen oppinut itsestäni hyvin paljon. Kuitenkin käytännön tasolla tilanne on ollut se, että kaikki jaksamiseni sekä keskittymiseni on mennyt joko töihin tai häiden järjestelyyn, eikä minulla ole ollut voimia tai aikaa pohtia oman pääni sisältöä niin kattavasti, kuin olisin ehkä toivonut. Toisaalta, ehkä tiesin sen jossakin alitajunnassa koko ajan itsekin, että tämäkin päivä taas koittaisi, kun olisin sairauslomalla, ja oman pääni sisällön tutkiminen tulee olemaan ainoa tehtäväni.
Sain tänään ihan hyviä ajatuksia psykologilla käydessäni. Kerroin tunteesta, että kivijalka olisi nyt rakennettu ja nyt pitäisi alkaa pystyttämään itse taloa. Minua hirvittää se, että kivijalkani on hutera. Hän kysyi, että voisiko se olla kaikessa huteruudessaan ja hauraudessaankin juuri erinomaisen kaunis ja juuri täydellinen sellaisenaan? Muistin aavistuksen siitä, mitä opin ensimmäisten masennusjaksojeni aikana. Minun persoonani, minun ystävällisyyteni ja minä ihmisenä kasvan juuri sieltä, juuri niistä lohkeilleista kiven palasista. Ehkä minun ei tarvitsi tunkea itseäni siihen muottiin, että olen reipas, tunteeton, kylmä, aikaansaava, pärjäävä, että minun pitää olla siellä junan ohjaksissa. Että sen sijaan, että saisin tyydytyksen sieltä miten paljon teen töitä tai miten paljon minua kehutaan, minun ihmisyyteni piirtyisi juuri ystävällisyyteen.
Siihen ajatukseen minä herään usein. Minä haluan olla herkkä, hellä, ystävällinen ja kuunnella itseäni. Sairauslomalla minä sen osaan. Tämän minä osaan; olla hellä itselleni ja mennä täysin oman jaksamiseni mukaan. Mutta työarjessa se ei enää riittänyt. Ehkä se ei ollut enää minusta kiinni? Minähän yritin. Minähän makoilin sohvalla ja rauhoituin työpäivien jälkeen. Minä lopetin kotityöt jos ne alkoivat tuntua ylivoimaisilta. Minä kieltäydyin illanistujaisista, minä selitin masennustani. Mutta se ei riittänyt. Jokin minussa söi itseään?
Puhuimme roolista, johon olen nykyisessä työssäni kasvanut, ja josta tahdon eroon. Juuri tuosta roolista kirjoitin eilen pitkät litaniat. Minun roolini nykyisessä työssäni on oivaltava, ongelmiin tarttuva, hartiavoimin töitä tekevä, kaikille kiva, asiakkaiden kanssa jutteleva multitaskaaja, joka ei salli itseltään virheitä. Tuosta roolista haluan oppia pois.
Psykologini arvioi, että minun ongelmani olisi tunne-elämän säätelyn vaikeudet. Ja sen sijaan, että minua vaivaisi enemmänkin masennus, minua vaivaa ahdistus. Tuota viestiä muistan koettaneeni tyrkyttää muutama vuosi sitten julkisella puolella, mutta sitä ei otettu niin tosissaan kuin olisin toivonut. Psykologi myös pohti, että hän kokee, että ongelman alkulähde on juurikin epävakaudessa ja tunne-elämän säätelyssä, joka sitten ruokkii masennusta, kuin päinvastoin. Kerroin, että hirvittävän helposti minulle käy sillä tavalla, että kun koetan olla piittaamatta liiaksi päässäni vellovista ajatuksista, blokkaankin helposti sillä hetkellä vallitsevan tunteen. Sitten tunteen kasautuvat ja lopulta en osaa säädellä tai käsitellä niitä enää millään tavalla. Jotain tuttua tuossa tietysti on vaikka en koekaan, että saisin esimerkiksi raivokohtauksia tai muita yllättäviä tunnepurkauksia. Töihini taas liittyy paljon tunteita, joita en työpäivän aikana osaakaan hallita. Enkä oikeastaan ole edes tunnistanut ennen kuin tunteen väsyttivät minut taas niin, etten jaksanutkaan enää lähteä töihin. Puhuimme myös siitä, että ammatti-identiteettini on vasta rakentumassa. Siksi on normaalia se, että työelämässä koen olevani murroksessa ja hukassa sen kanssa millainen minun tulisi olla.
Itkuisuus alkaa ehkä hiljakseen parin päivän jälkeen vihdoin helpottaa. Töiden ajattelu saa puristuksen palaamaan rintaan saman tien (sen, josta niin kammottavan helposti tulee tuttu ja turvallinen olotila, niin ettei sen olemassaoloa enää edes huomaakaan). Hetkittäin, kun keskittyy vain olemiseensa, tuntuu rinta välillä tyhjältäkin. Se tekee hyvää. Makoillessa koetan antaa sykkeen laskeutua mahdollisimman alas ja tuntuu kuin koko keho kiittäisi vihdoin saamastaan levosta.
En tiedä pystynkö ikinä katkaisemaan alkanutta luisua, vaikka tässäkin tapauksessa jo kuukausi sitten väläyttelin ajatusta siitä, että olenkohan kohta saikulla. Tein kaikkeni sen estääkseni mutta se ei valitettavasti vain riittänyt. Joskus aikuisen arjessa on vain asioita, jotka on valitettavasti pakko tehdä, vaikka kuinka olisikin karsinut asioista, jotka eivät ole niin välttämättömiä. Nämä asiat riittivät minut väsyttämään tällä kertaa näin pahasti. Enkä usko, että suoraan esimerkiksi siivoaminen tai kaupassa käyminen olisi minua missään vaiheessa väsyttänyt vaan ne päässäni jylläävät ajatukset.
Miten minä oppisin uskomaan, että olen hyvä? Toimiiko se, jos sitä hokee itselleen? Miten sen saisi ihon alle? Ehkä jotain lohdun, rauhan kaltaista värähtelyä tuo ajatus siitä, että mitä sitten jos en olisikaan hyvä. Mitä sitten. Maailma ei minun virheisiini kaadu. Tässäpä teille takki auki, olkaapa hyvä. Tällainen minä sitten oikeasti olenkin.
Okei, tuo ajatus tuntuu hyvältä. Tekisi mieli kohauttaa olkia kaikille. Sori, huijasin. Olenkin tällainen. Ottakaa tai jättäkää. Minä en jaksa yksin pistää koko työpaikan asioita kuntoon, eikä se minun tehtäväni olekaan. Ehkä minä hiljakseen voisin laskeutua sieltä "ihmelapsen odotuspenkiltäni" ja tulla tavalliseksi rivityöntekijäksi aivan kuin kaikki muutkin. Aamen.
Voi, kun se vain riittäisi. Voi että kun se riittäisi, että kohauttaisin olkapäitä ja taputtaisin itseäni olkapäälle, että hei, ei se mitään. Riittäähän se siihen, että pystyisin palaamaan töihin niin, että en olisi niin hirvittävän väsynyt aina?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti